ELOKUVASIVU

Elokuvasivu esittelee ja arvioi lähinnä Helsingin kantakaupungin elokuvateattereiden elokuvatarjontaan. Arvioijana Juhani Styrman.

Toinen uhri,ohjaus Zinnini Elkington

Tanskalainen ZinniniElkington on hankkinut ohjaaja kannuksensa lyhytelokuvien ohjaajana sekä näyttelijänä. Toinen uhri on hänen ensimmäinen pitkä ohjaustyö, ja se osuu heti napakymppiin.

Toinen uhri tapahtumat sijoittuvat sairaalaan sisätiloihin, jossa hektisten työpäivien paineita lisää henkilöstövaje. Elokuvan päähahmo on Alex (erinomainen Özlem Salanmark), hän on kokenut, kollegoidensa arvostama neurologi.

Elokuvan ytimen muodostavat kaksi tapausta, joissa ensimmäisessä Alex pelastaa iäkkään naisen hengen. Seuraava potilas on 18-vuotias Oliver, joka potee päänsärkyä. Alex arvioi nuorukaisen oireet migreeniksi ja ”tai krapulaksi” ja lähettää hänet kotiin. Alex saa jo sairaalassa kohtauksen ja lyyhistyy käytävälle.

Oliverilla todetaan aivokalvon alainen verenvuoto ja joka johtaa aivokuolemaan. Seuraa pohdintaa: tekikö joku virheen? Pojan vanhemmatovat varmoja, että Alex teki hoitovirheen. Olisiko kuoleman voinut välttää, jos Alex olisi ohjannut pojan jatkotutkimuksiin? Tai olisiko Oliverin pelastanut nopea leikkaus, josta liian suuren vaaran vuoksi neurokirurgi kieltäytyi? Tai voiko edes ketään syyttää?

Toinen uhri -elokuvassa ollaan kaukana sairaalasarjojen romanttisesta siirappimaisuudesta. Se on toteutettu konstailemattomasti, antaen samalla hyvän ja realistisen kuvan sairaalamaailman armottomuudesta, jossa lääkärit nähdään ammattinsa hallitsevina osaajina, mutta myös ihmisinä, jolle voi sattua kohtalokas virhe.

Kuinka lääkäri käsittelee tapahtunutta ja kuinka se koetaan työyhteisössä. Epäonnistuminen työssään saa lääkärin epäilemään ammattitaitoaan ja jopa unohtamaan kaiken hyvän, mitä on työssään saavuttanut. Näitä kysymyksiä Toinen uhri pohtii riipaisevan uskottavasti.

Nainen ja meri, ohjaus  Sally Bauer

Joillakin ihmisillä on lähes pakkomielteisiä harrastuksia, jotka saattavat ulkopuolisista tuntua järjettömiltä. Tällaisen tarinan kertoo Frida Kempffin ohjaama elokuva ”Nainen ja meri”. Elokuva perustuu, vapauksia ottaen, ruotsalaisen pitkänmatkanuimari Sally Bauerin (1908-2001) pakkomielteiseen unelmaan uida ensimmäisenä pohjoismaalaisena Englannin kanaalin yli.

Ruotsalaisen torpedon, niin kuin Sallyn lempinimi kuuluu, harrastusta haittaa monet arjen ongelmat. Hän on yksinhuoltaja ja uimisen intohimo tuottaa vaikeuksia työelämässä ja emäntäkoulukin jää kesken. Rahat ovat tiukilla. Tarinan ydintä on Sallyn sisäinen ristiriita siitä, että hän kokee olevansa huono äiti. Suku käyttääkin tätä kiristyskeinona.

Mieli vetää kuitenkin veteen, siellä ajantajukin voi välillä kadota. Jopa niin, että Sally saattoi unohtaa useita tunteja kestävien uintisessioiden aikana poikansa rannalle.

Kun lopulta Sallylle tarjoutui tilaisuus uida Kattegatin salmen yli ja hän voittaa samalla miespuolisen kilpakumppanin. Sen kautta hän saa vihdoin ansaitsemaansa huomiota ja rahoittajia, eikä mikään enää voi pysäyttää ruotsalaisen torpedon unelmaa, ei edes millä hetkellä hyvänsä alkava toinen maailmansota.

Kaunistelematon realistisen elokuvan keskiöön nousee meri. Se on kuvattu myrskyävänä tummana pimeässä kuohuvana ja uhkaavana. Sitä vastaan Sally taistelee, meri on hänelle samanlainen vastus kuin ympäröivä yhteiskunta.

Pääosan näyttelevä Josefin Neldén on suomalaisille tuttu, hänet muistetaan hienosta ruotsalaisesta epookki TV-sarjasta ”Aika on meidän”. Neldén on erinomainen myös Sallyna, hän ei sorru roolisuorituksessaan turhan myötätunnon kalasteluun katsojilta.

Nainen ja meri -elokuva ei täysin noudata todellisia tapahtumia. Elokuvassa Sally Bauer ui kanaalin yli Englannista Ranskan puolelle, todellisuudessa se tapahtui kuitenkin toisinpäin. Bauer ei myöskään ollut vielä äiti vuonna 1939. Totta on sen sijaan se, että toinen maailmansota syttyi muutama päivä jälkeen Bauerin uintisuorituksen.

Nainen ja meri palkittiin parhaan elokuvan Guldbagge-palkinnolla vuonna 2024. Elokuva oli menestys myös suomalaisille: sen äänitekniikasta palkittiin suomalaiset Sami Haartemo, Mikko Löppönen, Teemu Pitkänen ja Ville Pätsi. Lisäksi elokuvan sivuroolissa, Sallyn naapurina nähdään suomalaisnäyttelijä Seidi Haarla.

Warfare, ohjaus Alex Garland ja Ray Mendoza

Warfare-sotaelokuvan nimi ”sodankäynti” kertoo olennaisen. Elokuva perustuu tositapahtumiin (”niin hyvin kuin muistamme”)Yhdysvaltain laivaston erikoisjoukkojen epäonnistuneesta operaatiosta Irakin Ramadissa marraskuussa 2006. Warfare kuvaa nykyaikaikaista sodankäyntiä poikkeuksellisen realistisella tavalla.

Elokuvan alussa joukko taisteluvarustuksissa olevia nuoria miehiä katsoo Call Men-musiikkivideota. Jytisevän diskokompin tahdissa he tanssivatja ilakoivat tiiviissä ryhmässä, se on kuin sotaan lähtöriitti.

Seuraavissa kuvissa ollaan jo sotatilanteessa. Joukkue valtaa Ramadassa asuintalon tukikohdakseen suojaustehtävää varten. Seuraa sodalle tyypillistä hermostunutta ja jännityksen täyteistä odottelua.

Mutta sitten kaikki menee pieleen, helvetti on irti, tehtävästä tuleekin selviämistaistelu. Sodankäynnin raakuus tulee iholle. Lontooseen lavastettu irakilaiskaupunki on toteutettu äärimmäisen taitavasti. Taidokas on myös äänisuunnittelu, joka vie katsojan piinaavan lähelle tapahtumia.

Elokuvankesto on 95 minuuttia. Hurja taistelukohtaus kestää noin tunnin, joka vastaa suurin piirtein sitä aikaa kun verilöyly on todellisuudessa kestänyt. Warfaren on taidokkaasti toteutettu sotakuvaus, jos on syvyyttä, joka saa katsojan väistämättä pohtimaan myös sodan mielipuolisuutta.

Kovia totuuksia (Hard Truths), ohjaus Mike Leigh

Mike Leigh (1943) on englantilainen pitkänlinjan elokuva- ja teatteriohjaaja, joka tunnetaan brittiläisen luokkayhteiskunnan tarkkakatseisena kuvaajana.

Leightin uutuus Kovia totuuksia saattaa jäädä ohjaajan viimeiseksi työksi, jos ohjaajaan on uskominen. Kovia totuuksia on realistinen arkinen pienimuotoinen draama Lontoon laitamilla asustavasta kahdesta kovin erilaisesta siskoksesta, joista elokuvan keskiöön nousee isosiko Pansy (Marianne Jean-Babtiste), joka on elämänmyönteisen siskonsa Chantellen (Michele Austin) vastakohta.

Pansyn hallitsematon raivo saattaa aluksi huvittaa katsojaa, mutta pian voidaan havaita, että mistään komediasta ei todellakaan ole kyse. Kovia totuuksia on elokuva, jonka päähahmo on kovettanut itsensä ja rakentanut ympärilleen tyytymättömyyden kivikovan kuoren. Pansy kokee ongelmaksi jokaisen, aviomiehen, poikansa ja kaikki joihin törmää.

Kun totaaliseen umpikujaan on ajauduttu ja ihmisen sisälle on patoutunut tarpeeksi vihaa, onko mitään tehtävissä, jos ihminen ei itse halua muutosta? Kovia totutuksia pohtii näistä ongelmista muodostunutta noidankehää.

Marianne Jean-Babtiste tekee kylmäävän roolisuorituksen hapannaamaisena marisija pahansisuisena ihmisenä.

Quisling: viimeiset päivät

Vuodenvaihde tuo valkokankaalle kaksi elokuvaa, jotka käsittelevät kahden Pohjoismaan suhdetta natsihallintoon toisen maailmansodan aikana. Ensimmäisenä teattereihin tulee norjalaisdraama ”Quisling: viimeiset päivät” ja vuoden vaihteen jälkeen teattereihin saapuu Klaus Härön ohjaus ”Ei koskaan yksin”. Quislingin elämän viimeisistä päivistä tehdyn elokuvan on ohjannut Erik Poppe.

Tapaus Vidkun Quisling on Norjan historian mustia sivuja. Miehen maine natsi-Saksan hännystelijänä on (ja oli) niin puistattava,että hänen nimestään tuli Norjassa synonyymi maanpetturille.

Quisling ura alkoi Norjan armeijan palveluksessa, kunnes hänet vuonna 1931 nimettiin maan puolustusministeriksi. Myöhemmin Quisling perusti oman kansallissosialistisen puoleen, kun Saksan miehitti Norjan, Quisling julistautui ”ministeripresidentiksi”.

Poppen ohjaus lähtee liikkeelle siitä vaiheesta, kun Saksa on antautunut ja Hitler on tehnyt itsemurhan. Quisling ehtii pitää vielä radiopuheen, jossa hän suree Hitlerin kuolemaa. Norjassa valta on myös palannut Norjan oikeille hallitsijoille ja se tietää Quislingille lopulta pidätystä sekä oikeudenkäyntiä ja lopulta tuomiota.

Quislingin vankityrmässä alkaa vierailemaan pappi Peder Olsen. Hänet on määrätty pidätetyn sielunpaimeneksi, jonka tehtävä on lähinnä saada Quisling tunnustamaan ja katumaan rikoksiaan.Elokuvan ytimen lopulta muodostavat nuoren papin ja paatuneen natsipoliitikon keskustelut selissä.

Poppen ohjaus on erittäin vahva kokonaisuus. Intensiivistä ohjausta tukee taidokas kuvaus. Vankilakohtauksissa on sellimäistä ahdistuksen tunnetta. Värimaalima tukee vaikuttavasti elokuvan tunnelmaa. Elävyyttä ja toden tuntua tuovat myös muutkin lavastusratkaisut.

Gard B. Eisvold tekee suorastaan ihon alle menevän roolisuoristuksen loppuun asti omaan syyttömyyteensä uskovana uhrina. Taidokas on myös Andres Danielsen Lien roolityö pappi Olsenina. Elokuva perustuu Peder Olsenin ja hänen vaimonsa Heidin päiväkirjoihin.

Viikko 47

Kneecap

Ohjaaja-kirjailija Rich Peppiatt paneutuu elokuvassaan Kneecap iirinkielen asemaan Pohjois-Irlannissa. Maan lähihistoriassa sen asema ei ole ollut ongelmatonta, sen todistaa Peppiattan turboahdettu ohjaus, jota siivittää musta huumori ja tietenkin tarttuva räppi.

Samalla elokuva kertoo belfastilaisen aidon hip-hop-kolmikon tarinan ja he näyttelevät samalla itseään. Räppärit myös vastaavat käsikirjoituksesta yhdessä ohjaajan kanssa. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuosiin, jolloin iirinkielellä ei ollut Pohjois-Irlannissa virallista asemaa.

Kneecap tarkoittaa polvilumpiolaukausta, joka viittaa irlantilais-ja brittimielisten välisten väkivaltaisten yhteenottojen ajanjaksoon 1900-luvun loppupuolella Pohjois-Irlannissa. Pettureita uhkailtiin, tai saivat jopa laukauksen polveen.

Kneecapissa on legendaarisen Trainspotting -elokuvan henkeä, sen hurttihuumori ja riehakas nopea- tempoinen meno naurattaa. Tarinaan on kuitenkin ahdettu hieman liian täyteen tarinaa, se hämärtää elokuvan keskeistä fokusta, joka jää nyt eräänlaiseksi varjokuvaksi taustalle, eli maan väkivaltaisen ajan traumaattisten kokemusten kuvauksena. Näin elokuva päätyy lopulta kolmen ja puolen tähden suoritukseksi.

Viikko 46

Crossing

Opettajana uransa tehnyt Lia lähtee etsimään kadonnutta sisarentytärtään Teklaa

Istanbuliin. Hieman epäilyttävältä vaikuttava naapurinpoika Achi väittää tietävänsä Teklan uuden osoitteen ja haluaa matkaseuraksi. Niinpä kaksikko lähtee matkaan ja seilaa Bosporin salmen yli tarunhohtoiseen Istanbuliin.

Ruotsalaisgeorgialainen ohjaaja-käsikirjoittaja muistetaan Levan Akin erinomaisesta elokuvastaan And Then We Danced (2019). Crossing on humanistinen, moninaisuutta ymmärtävä matkakertomus, josta voi tunnistaa kaikuja tai kunnianosoituksen italialaisen neorealisomin suuntaan.

Turkin maagiseen kaupunkiin sijoittuva tarina on hyvin näytelty ja ohjattu tarina kolmesta yksilöstä, jotka kaikki etsivät jotakin: kadonnutta läheistä, parempaa tulevaisuutta, ihmisarvoa ja lopulta muistuttaa: tärkein matka tehdään sisäisesti.

Kauniisti toteutetu Crossing oli Ruotsin ehdokas Pohjoismaiden neuvoston vuoden 2024 elokuvapalkinnon saajaksi.

Rooleissa: Lia: Mzia Arabuli, Achi: Lucas Kankava, Tekla: Deniz Dumanli.

Näytökset : Kino Konepaja.

Viikko 45

Sebastian

Suomalaisohjaaja Mikko Mäkelän draamaelokuva Sebastian sai ensi-iltansa Sundancen elokuvafestivaaleilla tammikuussa 2024.Kansainvälistä yhteistuotantoa oleva elokuva on kuvattu suurimmalta osin Lontoossa.

Elokuva kertoo parikymppisestä Maxista, hän on nuori kirjailijalupaus, joka kirjoittaa romaania seksityöstä ja ennen kaikkea miesten välisestä seksistä. Kollegoilleen ja kustantajalleen hän kertoo saavansa tietonsa haastatteluja tekemällä. Todellisuudessa Max tekee itse seksityötä kännykkäsovellutuksen kautta.

Sebastian on poikkeuksellinen suomalaisohjaajan elokuva, jonka näkökulma on rohkea. Samalla se on hienovarainen kuvaus ihmisen henkisestä kasvusta. Ruaridh Mollican näyttelee hienosti kaksoiselmää viettävää Maxia. Elokuvan visuaalinen anti on komeaa, Lontoon öiset kadut näyttää upealta. Musiikki alleviivaa hienosti tunnelmia.

Näytökset: Riviera-Kallio sekä Riviera-Punavuori.

The Room Next Door

The Room Next Door on espanijalaisen elokuvaohjaaja Pedro Almodovarin ensimmäinen englanninkielinen täyspitkä elokuva. Ikääntynyt Almodovar (1949) ottaa elokuvallaan kantaa eutanasian eli armokuoleman puolesta.

Elokuvan pääosassa nähdään Tilda Swinton, joka esittää parantumattomaan syöpään sairastunutta toimittaja Marthaa. Hän pyytää kirjailijaystäväänsä Ingridia (Julianne Moore) pysymään rinnallaan elämänsä viimeiset hetket. Martha on hankkinut kuolettavia pillereitä ja Ingridin pitää olla hänen seurana, siihen saakka kunnes Martha tekee ratkaisunsa.

Elokuva ei ole aivan tyypillisintä Almodóvaria. Kuitenkin kahden henkilön välille rajatussa tarinassa on hänelle tunnistettavia elementtejä. Esimerkiksi värimaailmassa on tuttua Almodóvaria, joka näkyy vahviten Marthan asuvalinnoissa.

The Room Next Door keskeinen teema onelämän rajallisuus, kuoleman hyväksyminen sekä ihmisarvonmukainen kuolema, Tilda Swinton tekee takuuvarmaa työtä levollisesti kuolemaansa valmistelevana Marthana. Hyvä on myös Julianne Moore, joka lopulta hyväksyy roolinsa olla ystävättärensä viimeinen seuralainen tässä maailmassa.

Näytöset: Kino Konepaja